Puoli vuorokautta elämästäni

Kello on kaksitoista yöllä mutta emme silti malta lopettaa mieheni kanssa elokuvan katsomista. Toivottavasti lapset nukkuisivat edes melko hyvin tänä yönä… Elokuvan takaa-ajokohtauksen aikana en todennäköisesti menetä mitään juonen kannalta oleellista, joten voin pikaisesti vastata ystäväni viestiin ja viimeistellä myynti-ilmoituksen Facebookin lastentarvikekirpputorille. Puoli yhden aikaan viimein suljemme television ja menemme nukkumaan. Esikoinen kömpii tuttuun tapaansa jossain välissä yötä väliimme ja kaikkien onneksi nukkuu melko rauhallisesti häiritsemättä ainakaan minun untani. Saan nukkua yhtäjaksoisesti siihen asti, kunnes kuopus tapsuttelee herättämään minut klo 6.55. Onnistumme poistumaan makuuhuoneesta ilman suurempaa meteliä ja loppu perhe saa jäädä vielä nukkumaan. Nukkuvien rauhan taatakseni laitan 2-vuotiaalle Pikku Kakkosen telkkarista päälle ja hän istuutuu tyytyväisenä sohvalle. Mies on illalla mitannut hellan viereen veden ja hiutaleet puuroa varten ja kattila on nostettu valmiiksi pöydälle. Puuron saa siis helposti tulelle silmät ristissäkin. Parikymmentä minuuttia myöhemmin 3-vuotiaskin kömpii sängystämme sohvalle katsomaan lastenohjelmia. Minä käyn avaamassa lastenhuoneen ja vierashuoneen ikkunat tuuletusta varten ja viikkaan muutamia narulla kuivuneita pyykkejä paikoilleen. Aamulla kaikki tapahtuu korkeintaan puolella teholla ja tunti on kulunut yhdessä hujauksessa.

Maltti ja Valtti ei jaksa enää kiinnostaa lapsia, ja lupaudun laittamaan heille samana aamuna tallennetun Ryhmä Haun. Saan nauttia vielä hetken sunnuntaiaamun kiireettömyydestä ja syödä oman aamupuuroni rauhassa. Ehdin vielä siivota keittiön ja laittaa lapsille aamupuurot, omenamehut ja valmiiksi kuoritut mandariinit pöytään. Mies on herännyt keittämään itselleen kahvia. Ryhmä Hau loppuu sopivasti ja mies saa houkuteltua lapset seurakseen aamiaiselle. Minä kiirehdin vaihtamaan vaatteita joogaan lähtöä varten. Kello 8.40 olen vielä pesemässä hampaita, puolen tunnin päästä pitäisi olla jo kaupungin toisella puolella rauhoittumassa joogamatolla. Onneksi sunnuntaiaamuisin muuta liikennettä on hyvin harvakseltaan ja lähes kaikki liikennevalotkin on kytketty pois päältä. Ehdin siis hyvin käyttää vielä koiran nopealla pissityksellä ennen lähtöä. Ulkona on kirpeä talvinen ilma muutaman leudomman päivän jälkeen. Onneksi Eetu ei aamuisin kaipaa kuin pikaisen ulkoilun, ja silläkin taitaa olla kiire takaisin kotiin aamupalalle.

Ajan keskustan toisella puolella sijaitsevalle salille kymmenessä minuutissa ja ehdin juuri sopivasti saada matolleni paikan yllättävän täydestä salista. Eilinen jooga tuntuu lihaksissa ja liian lyhyet yöunet painavat silmäluomet kiinni kaikkina mahdollisina hetkinä. Onneksi ohjaajan tyyli on lempeän rauhallinen, mutta tunnissa on kuitenkin sopivasti haastetta, joten se toimii juuri sopivana herättelijänä tähän päivään. Loppurentoutuksen aikana en uskalla kääriytyä lämpimään vilttiin, sillä nukahtaisin varmasti. Sukat ja pitkähihainen paita saa riittää lämmikkeeksi, ja saavutankin juuri sopivan rentoutuneen puoliunisen olotilan viimeisen kymmenminuuttisen aikana. Tunnin loputtua vaihdan muutaman sanan samoilla joogatunneilla käyvän sveitsiläisen naisen kanssa saksaksi, ja luulen ymmärtäväni, mistä puhumme. Hän ymmärtääkseni pyytää minua lähettämään hänelle nettisivujensa kautta sähköpostiosoitteeni, jotta voi kutsua minut seuraavaan taidenäyttelyynsä. Ihan kaikkea en ymmärrä ja omat vastaukseni ovat lyhyitä ja varmasti tökerön kuuloisia, mutta pyrin hymyllä korvaamaan sen mihin kielitaito ei riitä. Hyvästelyt ja ”Schöni Sunntig!” -toivotukset juttelukumppanin nimeä unohtamatta sentään osaan.

Automatkalla kotiin harkitsen poikkeavani hakemassa lähileipomosta tuoreet gipfelit eli sveitsiläiset voisarvet, mutta muistankin kotona olevan jo vaikka kuinka paljon leipää. Gipfelit saavat jäädä tällä kertaa leipomoon ja päätän korvata ne kotiin päästyäni paahtoleivällä, johon levitän kaupasta ilmaisnäytteenä saatua appelsiinimarmeladia. Olen kotona noin puoli yksitoista ja mies on juuri lähdössä lasten kanssa ulos. Saatuani oman takin päältäni autan häntä lasten pukemisessa. Tänään saa laittaa lapsille villaa päästä varpaisiin kuorivaatteiden alle. Pukeminen sujuu suuremmitta taisteluitta ja valmiiksi kuraisissa vaatteissa olevat lapset lähtevät isänsä kanssa kohti puistoa. (Kuka nyt jaksaa hinkata kuorivaatteita puhtaiksi ihan jokaisen ulkoilun jälkeen!?) Minä tyhjennän joogakassini, vien muutamat levällään olevat lasten lelut heidän huoneeseensa, mutta jätän lastenhuoneen kaaoksen huomiotta. Olen todella huono sietämään epäjärjestystä, mutta pikku hiljaa olen oppinut kestämään edes sekaista lastenhuonetta. Eteisessä laitan vielä päikkärikävelyä varten lasten ulkovaatteet valmiiksi rattaiden viereen odottamaan. Keittiössä siivoilen nopeasti aamupalalta jääneet astiat tiskikoneeseen ja ihmettelen, miten yllättävän hyvässä järjestyksessä kaikki paikat ovat.

Laitan ne gipfelin korvikkeena tänä aamuna toimivat paahtoleivät leivänpaahtimeen ja mietin, keittäisinkö teetä, mutta en jaksa odottaa sen valmistumista vaan kaadan itselleni lasillisen vettä, otan tietokoneen esille, voitelen pikkuruisesta lasipurkista marmeladin loput paahtoleivilleni ja istun keittiön pöydän ääreen. Pitkästä aikaa on päivällä aikaa kirjoittaa blogia ja vieläpä ilman, että on vähintään koneellinen pyykkejä odottamassa ripustamista tai viikkausta tai muuten vaan kauhea kaaos ympärillä. Lakanat odottavat petaamattomissa sängyissä vaihtamista, mutta en käytä tätä arvokasta hetkeä siihen. Ehdin kirjoittaa lähes tunnin, kunnes täytyy alkaa lämmittää lounasta pian ulkoa saapuvalle joukolle. Lämmitän paistinpannulla lapsille eilisen spagetin loput ja leikkaan lautaselle lisäksi mozzarella-juustoa, tomaattia ja kurkkua. Pojat tykkäävät syödä ruokansa hyvin jäähtyneenä (lue: kylmänä), joten uskallan laittaa annokset valmiiksi pöytään vaikka ovesta ei ole kukaan vielä tullutkaan. Saan säästettyä tiskeissä ja lämmitettyä samalla paistinpannulla aikuisille kasvispastan loput, jota en ”valitse taistelusi” -periaatteella tänään edes viitsi tarjota lapsille. Taistellaan niistä kesäkurpitsan palasista sitten taas joku toinen päivä.

Vähän ennen kahtatoista ovelta kuuluu: ”Äitiii!” Kolmevuotias kertoo ylpeänä tulleensa yksin kotiin. Ehdin juuri eteiseen, kun mies tulee kaksivuotiaan kanssa auki jääneestä ovesta sisään. Nuorimmainen selittää innokkaasti muutamaa tarkkaan valittua tavua käyttäen, kuinka ulkona satoi paljon lunta. Maahan sitä ei valitettavasti vielä jäänyt, mutta ehkä se oikea ensilumikin vielä sataa. Kuorittuamme lapset vaatekerroksista ja saatuamme ulkovaatteet henkareihin, villavaatteet kaappiin, pipot ja kaulurit koreihin, hanskat kuivumaan ja kengät kenkätelineeseen, lapset säntäävät huoneeseensa jatkamaan keskeneräisiä leikkejä (tai aloittamaan uuden, mistä sitä tietää). Pyydän heitä hetken päästä syömään muutamaankin otteeseen, ja lopulta kolmevuotias huutaa vastauksen takaisin: ”Teen tän yhden jutun ensin! Tässä menee ihan vaan minuutti!” Yhden (kolmevuotiaan) minuutin kuluttua hän saapuu pöytään ja melko pian pikkuveli seuraa perässä. Spagetti näyttää maistuvan kummallekin. Itse käyn vielä nopeasti laittamassa pyykinpesukoneen päälle ennen kuin istun pöytään muiden seuraksi lounaspöytään. Televisiosta tulee hiihtoa, pesukone pyörii kylpyhuoneen oven takana, lakanat odottavat sängyllä mytyssä vaihtajaa, toinen lapsista kaipaa nenäliinaa ja toinen apua spagetin kanssa. Kello on kaksitoista.

IMG_3276
(Kuvasta poiketen meillä ei tänään pedattu sänkyä.)

2 vastausta artikkeliin “Puoli vuorokautta elämästäni

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s